Sipulinleikkuulauta

On ollut kaikenlaista mielenpäällä, johtuisikohan tästä vuodenajasta. Hienoja ajatuksia, joista aivan varmasti saisi kirjan kokoon. Vähintään. Ehkä tulee trilogia, kun ideaa suoltuu väkisinkin. Koristeeksi koko ajan lisää ja lisää nerokkaita yksityiskohtia.

Valitettavasti ajatukset ovat pysytelleet sinnikkäästi pään puolella eivätkä ole esimerkiksi näpyttäytyneet tiedostomuotoon. Jos minä olisin tuollainen upea idea, puhuisin kyllä ympäri ne aivot, joissa satun leimahtamaan, ja yllyttäisin kirjoituspuuhiin. Mutta nämä minun ajatukseni ovat jotenkin tahmeita ja väittävät kukoistavansa parhaiten makuuasennossa ja suklaata suussa. Niitä ei yhtään jaksattaisi seistä tietokoneen ääressä. Eivätkä ne siis ole toistaiseksi tallentuneet yhtään minnekään.

Jos tilanne jatkuu pitkään, saatan kokeilla kännykän sanelintoimintoa. Tai suorastaan kynää ja paperia!

Mutta trilogiani julkaisua odotellessa haluan jakaa kanssasi kuitenkin yhden ihanan asian, ja se on sipulinleikkuulauta.

Siltä varalta, että tähän blogiin olisi jotenkin päässyt eksymään lukija, jolla ei ole sipulinleikkuulautaa, haluan tähdentää sen ehdotonta välttämättömyyttä kotitaloudessa. Ensinnäkin sipulit ovat maan hedelmistä yksiä ihanimpia. Terveellisiä, maittavia, ravitsevia ja kauniita. Maailman tunnetuista kulinaarisista suuntauksista ei yksikään tule toimeen ilman sipulia. Mutta leikkuulautaan jää sipulista maku, joka ei ole välttämättä edukseen esimerkiksi hedelmäsalaatissa. Ja ehkä saattaa olla jokunen muukin ruokalaji, jossa sipulia ei tarvita. Mitenkäs niitä sitten valmistetaan, jos leikkuulaudoista tarttuu sipulinhaju kaikkeen? Tätä tarkoitusta varten kotitaloudessa luonnollisesti on erikseen sipulinleikkuulauta ja sitten ne kaikki muut, ikään kuin alempiarvoiset leikkuulaudat, jotka eivät saa osallistua sipulin käsittelyyn.

Minun sipulinleikkuulautani oli viidenkymmenen vuoden ahkeran käytön jälkeen tullut tiensä päähän.

Näpistin sen aikoinaan lapsuudenkodistani. Vuosien saatossa sitä jouduttiin muutamankin kerran hiomaan. Se oheni. Ja oheni...

Toki muistin aina leikkuulautaa pestessäni kastella molemmat puolet. Silti se alkoi vanhemmiten aavistuksenomaisesti vääntyä. Lopulta sen voimat pettivät ja laitaan ilmestyi halkeama.

Eipä siinä enää auttanut muu kuin suora linja Joulupukille. Onneksi alakerran isännällä on numero tiedossa. Jouluaattona oli kuusen alla uusi, entistä ehompi sipulinleikkuulauta.

vanha

uusi

Uusi on kovapintainen ja painava. Sipulia leikatessa se tuntuu silkkiseltä veitsen alla. Olin pyytänyt alakerran isäntää välittämään joulupukille lisätoivomuksen isommasta ripustusreiästä. Muutenhan malli oli tietenkin pukin pajalla tiedossa tonttujen vuosikymmeniä jatkuneen urkinnan jälkeen.

Tämä isoreikäinen on entistä helpompi ripustaa pesun jälkeen puuhellan huuvanreunaan S-koukkuun kuivumaan. Jos on jäänyt märäksi, niin vesi pisaroi pois tuolta terävästä kärjestä.

On se kaunis. Kiitos, Joulupukki!

Ilosanoma

- Älkää peljätkö! Sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikille linnuille. Teille on tänä päivänä kannettu lisää herkkuja tuonne noin kepin nenään!
- Hui! Mikä toi on?
- Enkeli...?
- Nii mut musta vai valkonen?

Keltasirkut lämmittelevät

Oli tässä aamuna muutamana pikkupakkanen. Keltasirkut kokoontuivat keittiönikkunani taa omenapuuhun lämmittelemään auringossa.

- Hei, minä olen Keijo Keltasirkku.

- Kukas sinä olet?

- Vähän nukuttaa vielä. Tässä on ihanan lämmin, kun vähän pörhistäytyy.

- Minä olen Irmeli Keltasirkku. Minä pörhistän höyhenet kohdalleen näin.

- Siivet vielä...

- No nyt on hyvä.

- Tää on tällanen muovikoivu, mutta ehkä me ens jouluksi hankitaan oikea.

Meille laiskoille valittajille

Näin itsenäisyyspäivän tienoilla on jostain syystä tapana muistella sota-aikoja, vaikka talvisodan syttyessä Suomi oli ollut itsenäinen jo kolmattakymmenettä vuotta. Tästä syystä varmaan monilla on sellainen harhakäsitys, että Suomi olisi saanut itsenäisyytensä sotimalla. Mutta kyllähän se neuvottelemalla saatiin ja lakki kädessä nöyrtymällä. Parempi tietysti niin!

Kun tänään nyt kuitenkin pitää ajatella Suomen kohtaloita toisessa maailmansodassa, suosittelisin tarkoitukseen erinomaista teosta Tuntematon emäntä. Löytyy ainakin meidän kirjastossa historiahyllystä T:n kohdalta, vaikka kirjoittajat ovat Hintikka ja Häppölä. Tässä kirjassapa on mietittävää kaikille meille laiskoille valittajille!

Lukiessa voi eläytyä siihen, miten maatalon emäntä pärjäilee lasten kanssa, kun isäntä ja hevonen viedään sotaan ja pitääkin itse tehdä omiensa lisäksi myös kaikki miesten työt. Ilman hevosta. Lisäksi tähän päälle se, että kaikesta on pulaa: ruuasta, vaatteista, polttoaineista. Ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Kaikki on säännöstelty ja byrokratia hirmuinen. Jos jotain lihaa onnistut kasvattamaan, se on luovutettava, eikä edes voita saa kirnuta kotona ettei vain lipsahtaisi mitään omaan käyttöön. Kansanhuoltoon on jollain ilveellä päästävä vaikka kymmenien kilometrien päähän jonottamaan paperipinkan kanssa. Missä lapset ovat sillaikaa ja kuka kantaa avannosta jokaiselle lehmälle sen 30 litraa juomavettä, varsinkin kun kumisaappaat ovat puhki ja uusia ei saa. Puukengät on ja paperinarupäälliset. Lämpötila -35°C, sisällä vähän leudompaa, jos olet jaksanut hakata halkoja jossain kumman välissä.

Jos tarvitset vaatetta niin ei kuin pellavia kasvattamaan, liottamaan, loukuttamaan, häkilöimään ja mitä kaikkea niille tehdäänkään. Toki voit myös iltapuhteella kaivaa vintiltä mummovainaan vanhat vaatteet, ratkoa, kääntää, yhdistellä, muodistaa ja ommella taas kokoon. Vaikka sitä valoahan ei ole. Jos tahdot peseytyä tai pestä lakanat niin aina voi keittää saippuaa jostain teurasjätteistä, jos olet onnistunut sellaisia hankkimaan. Ja toki kaiken tämän lomassa on aikaa kerätä ja käsitellä voikukanjuuria kahvinkorvikkeeksi. Heti kun olet tehnyt ne peltotyöt silkalla ihmisvoimalla. Hyvin se käy, jos on aamulla saanut vähän velliä ravinnokseen. Auraa vetämästä pitää tietysti välillä kipaista taikomaan tyhjistä laareista ravitsevaa ruokaa koko talon väelle. Mielikuvitusta käyttäen se onnistuu. Leivät voi laittaa kohoamaan siinä samalla. Vanhukset ja lapset ehkä hoitavat toinen toisensa?

Kun lasken yhteen eri luvuissa vähitellen paljastuvat talon työt, tulen tulokseen, että emännät tekivät päivässä noin 36 tuntia töitä, lopun ajan sai käyttää nukkumiseen jos sai unta huoliltansa. Toki uniajasta pihistettiin, että saatiin kirjoittaa kirjeitä omalle kullalle sinne jonnekin, jos sattuisi vielä elossa olemaan. Siinä sivussa tekaistiin vielä villasukat pakettiin (homma alkaa lampaan keritsemisestä).

Kaiken kaikkiaan oikein tutustumisen arvoinen kirja. Tarkemmin ajatellen, ehkä minä sittenkin jaksaisin tämän kerran tyhjentää sen astianpesukoneen isommin vinkumatta.

Ruokavieraita

Johtuisiko talipalloista, että pihassa on nyt tavattoman vilkasta.

Tämä närhi tosin tykkää tepastella maassa ja napostella kauranjyviä. Meillähän on piha kuorrutettu kauralla. Itse en joudu tätä päällystystyötä tekemään, vaan pikkuvarpuset hoitavat sen puolestani. Kas näin:

Talipalloissa on myös roikkunut enimmäkseen pikkuvarpusia, vaikka mahtuuhan joukkoon aina jokunen tintti ja isompikin otus.

Enimmäkseen siis kuitenkin pikkuvarpusia. Kymmenittäin.

Ja missä on paljon herkullisia lintuja koolla, sinne kannattaa tietysti tulla niitä harventamaan.

Talipalloista ja valokuvauksesta

Useat asiantuntijat ovat neuvoneet minua tarjoamaan harmaapäätikalle ihraa, jotta se jättäisi ikkunankarmit syömättä. Ensi hätään turvauduin talipalloihin, varsinainen läski tarjoillaan perinteisesti lähempänä talvipäivänseisausta.

Aikaisemmin talipallotorni on sijainnut talon viereisessä omenapuussa, mutta jotenkin tuo puu on onnistunut söjöttämään oksansa vuosi vuodelta yhä laajemmalle niin että esimerkiksi
a) puun viereistä laattapolkua ei enää pääse kulkemaan ja
b) talipallojen paikka jää ikkunasta katsoen aivan risukon peittoon.

No minä ovelana tätinä vaihdoin talipallojen paikkaa. Haluanhan päästä valokuvaamaan kaikkia ihmeellisiä otuksia, joita talipallot houkuttelevat.

Ensin sihtailin alakerran keittiönikkunoista, missä kohdassa on hienoimmat maisemat. Loppujen lopuksi kilpailu oli aika tasaväkinen.

Päädyin valinnassani aroniaan, koska se on keskeisellä paikalla ja näkyy hyvin ikkunasta. Lintujen valokuvaus onnistuu siis oivallisesti. Yläkuvassa mallina keltasirkku.

(Salaisena toiveena tässä oli lisäksi, että naakat eivät ehkä tyhjennä talipallotelinettä ihan joka päivä, kun se on tuolla tiheikössä. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää. Naakka on kyllä ketterä eläin. Ja tykkäänhän minä naakoista, toki! Niiden ruokkiminen vain tulee niin kalliiksi.)

Otin varmemmaksi vakuudeksi aroniassa istuvista linnuista myös lähikuvia. Kyllä toimii! Tässä näitä:

Tavallisesti poistan sata ikkunan läpi otettua kuvaa jokaista säästettävää kohti. Säästän ne, joista pystyy päättelemään, mikä eläin on kyseessä.

Näin aurinkoisella säällä kuvat tietysti onnistuvat paremmin, kun valotusaika on lyhyempi. Hämärissä käsien tärinä lisää haastetta mukavasti. Ei elämässä pidä olla liian helppoa. Pokkarini pitkä zoomi sitten moninkertaistaa tärinän.

Kävin siis eilen ripustamassa talipallot aroniaan. Tämä kuva on otettu ulkoa käsin. Kyllä on jotenkin pliisua eikä ollenkaan niin taiteellista. Epäjatkumot antavat kuvalle tiettyä oomphia, sitä erityistä jotakin, jolla luontokuvakilpailuja voitetaan. Varmastikin.

En ollut vielä ehtinyt sisään taiteellisten ikkunoiden taa, kun ensimmäiset koemaistajat pyrähtivät paikalle. Tintit eivät kovasti arastele ihmistä.

Jatkossa kuitenkin kuvaan  mukavasti ja lämpimästi  luovasti sisätiloista käsin, joten sinä saat nauttia parhaimmillaan jopa tällaisista kuvista. Nyt vain toivotaan, että harmaapäätikan lisäksi muutkin suurharvinaisuudet löytävät paikalle. Odotan tukaania.

Harmaapää pyrkii seinän läpi

Aamuisin kuuluu keittiönikkunani takaa koputusta, kratinaa ja kahinaa.

Ensimmäisellä kerralla säikähdin, kun ikkunan ääreen astuessani näin harmaapäätikan lasin toisella puolella, painautuneena kiinni lämpöä valskaavaan ikkunanrakoon. Säikähdimme molemmat. Hän lennähti muutaman metrin päähän omenapuuhun, ja saatuamme näin hieman välimatkaa silmäilimme toisiamme mietteliäästi ja totesimme säikähdyksen melko turhaksi.

Luulen, että hän hakee ikkunanraoista hyönteisiä ruuakseen. Toivon ainakin, ettei kyse ole mieltymyksestä ikkunakitin makuun. Jos tuollaisella nokalla alkaa putsata kittejä ikkunoista, lasit tipahtavat jo ennen joulua.

Adventtikampa

Askartelin alakerran isännälle terveellisen ja maukkaan adventtikalenteri-aamukamman. Se alkoi tänään ensimmäisestä adventista ja päättyy siihen kun hänellä, toisin kuin minulla, alkaa joululoma. Nyt ei tarvitse enää kuin pysyä tahdissa ja syödä yksi omenansiipale joka aamu; kyllä se talvipäivänseisaus lopulta koittaa. Tai koittaa koittaa, vaikkei päivä ehkä onnistuisikaan aivan ylettömästi valkenemaan.

Adventtikampa roikkuu kätevästi alakerran isännän ruokapöydän päällä, kohdassa johon hän väistämättä lyö aamuisin päänsä. Kalenteri tulee siis havaittua, vaikka kuinka silmät sikkarallaan nousisi päivän töihin.

Erinomaisen hienoa ensimmäistä adventtia sinullekin!

Satokausikalenteri

Hyvä ystävä, tämä on mainos! Vai onko, kun Satokausikalenterin tekijät eivät tiedä, että mainostan heitä? No suositus kumminkin. Melkein tekisi mieleni sanoa, että kirja-arvio, sen verran runsas lukupaketti tämä kalenteri on.

Tällaista olen kaivannut, ja nyt se on tässä.

On monta hyvää syytä suosia sesonkikasviksia. Esimerkiksi nyt edullisuus, ekologisuus, tuoreus ja maku. Kalenterista löytyy lisää. Tämän kalenterin avulla sesonkiruokailu on helppoa. Perustana ovat kotimaiset kasvikset, sekä tuoreet että varastoitavat, ja ruokavaliotaan voi halutessaan monipuolistaa niillä tuontikasviksilla, jotka kulloinkin ovat parhaimmillaan. Ja kerrotaan täällä myös villivihreistä ja kaloistakin!

Avataanpas kalenteri ja katsotaan, kuinka se toimii.

Johdantoaukeaman jälkeen alkaa heti ihan sellainen kalenteri-kalenteri, josta selviää, että tänään on torstai ja Ismon päivä. Joka kuukauden kuvasivulla on lueteltu kotimaiset ja ulkomaiset sesonkikasvikset ja lisäksi varastokasvikset. Sitten on vielä suositus: kokeile ainakin näitä. Jospa oikeasti ottaisi projektiksi käyttää noita suosituskasviksia joka kuukausi. Myös niitä, joita ei ehkä tule normaalisti käytettyä.

Mutta tähän ei saada menemään kuin kaksitoista aukeamaa, ja sitten on vielä kaksi kolmannesta kalenterista jäljellä. Mitä loppusivuilla on?

Paljastan aiheet.

Fodmap-ruokavalio rauhoittaa herkän vatsan
Villiyrtit ovat sesonkiruokaa parhaimmillaan
Villiyrtit (kolme sivua eri yrttien käyttöohjeita ja niiden sesongit kuukausittain)
Kalojen, äyriäisten ja nilviäisten ravintoainetaulukko ja sesongit kuukausittain)
Yleistietoa ravintoaineista ja saantisuosituksista; yleistieto-osuuden jälkeen kustakin kivennäisaineesta ja vitamiinista tarkempi selostus: mihin sitä tarvitaan ja mistä sitä saa (4 sivua, lähteet lueteltu)
Kasvisten ravintoainetaulukko (4 sivua)
Kasvisten kuvaukset; mistä tuntee hyvän ja kypsän, miten käytetään, mistä tuodaan, satokausi, säilytyslämpötila, luovuttaako paljon etyleeniä tai onko sille herkkä, sopiiko fodmap-ruokavalioon (mukana myös sieniä, 18+ sivua)

Täydennä ruokavaliotasi terveellisillä pähkinöillä ja siemenillä
ja takakannessa vielä Satokausikalenterin tarina.

Mutta nettisivuilta löydät vielä paljon tätäkin enemmän tietoa.

Huhhuh, näinköhän sitä taas joutuu viisastumaan?

--------------

Lämpimästi tervetuloa mukaan, Katja Liukkonen!

Tekstiilin kierrätys

Päivän Hesari tiesi kertoa, että suomalaiset heittävät vuosittain menemään yli 70 miljoonaa kiloa tekstiilejä. Niiden kierrätystä ei vielä ole saatu organisoitua yhtä hyvin kuin vaikkapa paperin tai lasin. Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Siitä lisää Hesarissa.

Tekstiilijätevuoria on tietysti alkanut viime aikoina syntyä, kun nuoriso saattaa perjantain shoppailusessiossa ostaa kymmenkunta halpaa t-paitaa. Joka viikko. Eihän niitä kaikkia ehdi käyttää edes kertaalleen. Eivätkä monet niistä useampaa käyttökertaa kestäisikään.

Kuulemma joitakin vuosikymmeniä sitten ostettiin parempilaatuisia vaatteita ja lopuksi ne kierrätettiin matonkuteiksi, joten tekstiilijätettä ei juurikaan syntynyt.

Ilmeisesti elän jonkinlaisessa aikasilmukassa. Lisäisin vielä, että ostamisen ja matonkuteeksi leikkaamisen välisinä vuosikymmeninä pruukaan käyttää vaatteen loppuun asti. Ja sitten vielä vähän. Ja menee se vielä kesällä puutarhassa, ainakin jos ei kukaan tule käymään.

Lahoimmista kohdista ei saa edes matonkuteita. Niistä tulee kertakäyttörättejä saastaisimpiin siivoushommiin.

Mutta on matonkudetarpeitakin päässyt kertymään vinttikomeroon useampia pahvilaatikollisia.

Minulla kun ei ole täällä tilaa pystyttää kangaspuita, päätin kokeilla räsymaton virkkausta. Hyvinhän se onnistuu ja on lisäksi hauskaa! Jos ei liikaa suunnittele, vaan ottaa mitä sattuu olemaan käsillä tai leikkaa paidanhelmoja sitä mukaa kuin inspiraatio määrää, tämä käy taideterapiasta.

Tuo kirjava rantu on ruudullista kauluspaitaa, jonka sain ammoin hyvin käytettynä siskolta. Muut ovat enimmäkseen lakanoita ja tyynyliinoja. Tuo kirkkaamman sininen oli niin ihana pussilakana! Lauran kanssa ostettiin samanlaiset toisistamme tietämättä. Ukkosensininen on Finlaysonin tyynyliina; se oli hiutunut jo aivan puhki keskeltä, mutta reunoista sai vielä näin paljon kelpo kudetta. Tämä matto on sataprosenttista puuvillaa. Noiden materiaalien ostoaikoihin ei ollut ekopuuvillaa saatavissa, mutta minun mielestäni ne muuttuvat vuosien saatossa koko ajan ekommiksi.

Tää on vielä kesken...

Taisin jäädä niin sanotusti koukkuun. Täältähän tunkee uusi matto. Nuo oranssit sortsit minulla oli silloin 20 vuotta sitten Kreetalla! Tuon punaisen jättipaidan sain Heliltä 80-luvulla! Ja on tässä sitä samaa ihanaa pussilakanaakin, tuolla niin rakkaan kirkkaansinisen ruutupaidan vieressä. Se olikin pitkäkäyttöinen paita, olisiko sekin ollut siskon peruja vai mistähän se ilmestyi? Virkkaaminen käy ilmeisesti myös muistijumpasta.

Ohje matonvirkkaukseen löytyi Hella & houkutuksesta. Minun mattoni eivät näytä samalta kuin siellä, mutta enpä toisaalta ole noudattanut ohjettakaan. Pitää sellainen kuitenkin olla. Siinä on sama juttu kuin ruokaresepteissä. Tai etikettisäännöissä: ne pitää tuntea, että niitä sitten voisi rikkoa.

-------------

Tervetuloa mukaan keskeneräistelemään, Ursula Peponis!

Fasaani tanssii

Joskus on vaan ihan pakko.

Täällä taas

- Nonih, täällä sitä ollaan Keskeneräisen talviravintolassa. Onneksi löysimme paikalle ennen kuin ruoka loppuu; täällä näyttää olevan kuokkavieraita aivan mahdottomasti, hmph! Kuulemma on joskus ennenkin ollut tässä blogissa kuvia samasta aiheesta. Syy ei suinkaan ole meidän. Me emme koskaan toista itseämme. Meillä on joka aamu tuore näkökulma!

- Tässä olemme siis Eppu, Heppu ja minä.

- Ja lisää sakkia saapuu paikalle.

Hetkinen vain (huutaa Keskeneräinen)! Keitäs nämä eput ja heput ovat? Minä tein viime talvena aivan valtavan työn kun laadin virallisen kukkorekisterin tarkan dokumentoinnin perusteella! (Katso täältä numeroa napsauttamalla kukkorekisteri, osat 1 ja 2.) Tunnistin Ukon ja Paten ja Eikan ja Urmaksen ja Vekan, muiden muassa. Ei täällä silloin ollut mitään eppuja. Nämä ovat ihan uusia kukkoja. Menikö koko työ aivan haaskuun?! Mistä nämä tänne tulivat?

Tämä arkistoijan painajainen alkoi jo kuukausi sitten:

Lokakuun alussa pihaan pölähti yhtäkkiä tusinan verran täysin tuntemattomia fasaaneja, kukkoja ja kanoja. Kukot olivat kiiltäviä ja komeita mutta vieraita. Vaikka olivatkin kuin kotonaan.

Lähemmin tarkasteltuna osalla oli merkillisiä valkoisia kohtia naamassa. Ihan kuin meidän... pikku... tipuilla!

Komeat kukot olivatkin samaa poikuetta, joka tässä on taaperrellut koko loppukesän. Uusissa vaatteissa vain.

Joillakin oli vielä hieman puutteita asussaan. Esimerkiksi kaikki eivät olleet ehtineet kasvattaa täysimittaista pyrstöä. Kuka minkäkin kohdan oli jättänyt viimeiseksi.

He olivat kyllä selvästi itselleen aivan tutuilla paikoilla. Herrajjestas, onkos siinä meidän Petteri lempioksallaan? Oletpas sinä kasvanut!

Tämä asettaa minut nyt pulmalliseen tilanteeseen: aloitanko arkistointityön alusta, kuvaan ja kuvailen, seuraan ja kirjaan ja ehkä kevääseen mennessä olen saanut luoduksi uuden, ajantasaisen kukkorekisterin...

Tai ehkä minä vain kuvaan.

-------------

Marika T! Tervetuloa seuraamaan fasaanien toilailuja ja muuta mielenkiintoista, mitä keskeneräisellä mäellä on kesken!

Mitä syksylle tapahtui?

Minä käyn nykyisin niin hitaalla, että aika vain liukuu ohi. Oli minulla kuviakin otettuna syksyn väriloistosta ja pihamme uusista asukkaista. Mutta lokakuu hävisi jonnekin, ja nyt ne ovat jo vanhentuneita.

Liian myöhään muistin, että olin ajatellut istuttaa tänä vuonna valkosipulit hyvissä ajoin ja vieläpä lähettää niitä ystävällekin istutettavaksi. Ja nyt onkin jo maa jäässä ja lumi päällä. Ei se tosin estä valkosipulien istuttamista, hyvissä ajoin istuttamisen kylläkin. Enkä minä jaksa niitä kaikkia kerralla istuttaa: tänään vähän, seuraavana päivänä lepään, sitten taas pikkuisen. Väliajat vain istun, enkä aina jaksa edes istua suorassa.

Ajan virtaamisen huomaa siitä, että koko ajan pitää leikata kynsiä.

Lääkäri sommittelee b-lausuntoa, pitäisi hakea osatyökyvyttömyyseläkettä. Osatyökykykin tosin kuulostaa liioittelulta. Että jaksaisin käydä töissä, jopa parina päivänä viikossa! Mutta ei ole mitään "oikeaa" tautia joka kelpaisi diagnoosiksi. Syöpä oli siitä hyvä, yksi sana riitti eikä tarvinnut selitellä.

Puutarhakalusteet peittyvät lumeen, ikkunat ovat tiivistämättä. Mutta onhan kaunista. Tänään leijailee harvakseltaan isoja lumihiutaleita, kuin animaatioelokuvassa. Sellaisella sateella pitäisi olla oma nimi. Kielestä puuttuu sanoja.

----------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Riitta Karjalainen! Kyllä tämä tästä taas päivittyy.

Harakat kiusaavat Pupua

Tämä tässä on Pupu, Piäni Pupu, kuvattuna makuuhuoneeni (vinkuralasisesta) ikkunasta. Normaalisti en julkaisisi näin heikkolaatuisia kuvia, mutta nyt oli pakko, nämä ovat näetsen Todistusaineistoa.

Pupu sai aluksi syödä ihan rauhassa, vaikka liikkeellä oli jonkun verran ohikulkijoita.

Jotkut ohikulkijoista pysähtyivät tai jopa kääntyivät ja palasivat uteliaina tarkastelemaan Pupua, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään mitenkään.

Mutta ilmatilan loukkaukset hermostuttavat Pupua, se on pakko myöntää. Varsinkin tuollaiset matalat ylilennot!

Pupu vaihtoi vähän paikkaa, että pääsi pois lentoreitiltä, ja pysytteli valppaana.

Harakkahan on älykäs eläin. Tästä seuraa, että sillä voi olla myös tylsää. Ajankuluksi voi vaikka kiusata tyhmempiä eläimiä, kuten fasaaneja, kissoja tai rusakoita.

Olen minä nähnyt eläintarhassa harakan pyrkivän nykäisemään nukkuvaa tiikeriäkin hännästä. Se harakka kyllä käyttäytyi vähän varovaisemmin kuin tämä.

Tämän käytöksessä oli samaa röyhkeää piittaamattomuutta jota voi nähdä nuorisolaumassa, joka nokkii yhtä. Ei tämäkään harakka yksin ollut, vaan sen kaverit katselivat ja naureskelivat katolta ja oksalta. Välillä vaihdettiin vuoroa.

Pupu koitti kääntyä aina kiusaajaan päin, mutta silloin tulikin toinen takaa. Olisihan Pupu noille tappelussa pärjännyt, jos olisi saanut kiinni, mutta yritti pitkään rauhanomaista siirryn-muutaman-metrin-etten-ole-tiellänne -taktiikkaa.

Välillä hypeltiin nokkaisemaan häntää, välillä syöksyttiin kohti ilmasta ja koukattiin ylös viime hetkellä.

Lopulta Pupua juoksutettiin rakennusten ympäri, pitkin ja poikin. Kun kerran petti hermo, sai sitten juosta kyllikseen. Mutta eihän siivekkäitä pääse juoksemalla karkuun!

- Mekö muka kiusaajia, ei pidä paikkaansa!
- Ei me siellä oltu!
- Ja oli siellä muitakin!
- Mitäs lähti juoksemaan!
- Sitä paitsi me kyllästyttiin jo. Lähetään välipalalle!
- Okei. Tyrniin!

Ilta-auringon viistossa valossa Pupu palasi ihanaan mehevään heinikkoonsa. Kiusaajat räkättivät jo jossain muualla. (Voin ilahduttaa Pupua kertomalla, että fasaanikukot ovat nyt ruvenneet antamaan takaisin ja hyökkäävät päin, jos joku yrittää vetää heitä pyrstösulista. Harakat ovat saaneet kyytiä!)

Joskus tämä naapurisopu on vaan niin hankalaa, vaikka luulisi tilaa riittävän kaikille.