lauantai 30. elokuuta 2014

Gourmet-kävely


- Hyvää päivää, hyvä herrasväki, tässä Syrjänen täältä puutarhasta. Haluaisin suositella Keskeneräisen puutarharavintolan gourmet-kävelyä kaikille kanalinnuille. Olemme osallistuneet siihen jo useasti, ja se on aina ollut meistä erittäin onnistunut. Tarjolla on sesongin lähiruokaa. Kaikki on kasvatettu ilman antibiootteja, hormoneja ja lisäaineita. Kierros alkaa täältä tunkiolta.



- Minä tosin nautin aina ensin aperitiivin mustaherukkapensaassa. Rouvat usein jättävät sen väliin ja siirtyvät suoraan liharuokaan.



- Tässä Liinu kaivaa kastematoja. Löytyyhän tunkiosta tosin paljon muutakin herkullista. Ette uskokaan, miten monipuolinen noutopöytä se on. Vietämme täällä aina kierroksen aluksi melkoisen tovin.



- Sitten siirrymme reippaasti nurmikolle. Salaattipöytä on katettu. Ja onkin lihaisaa salaattia. Onneksi ruohokenttää ei ole parturoitu liian lyhyeksi. Yleensä autan rouvia ruokalajien valikoinnissa.


- Hämähäkki! Napatkaa se, äkkiä!



- Omenat ovat toki hyviä sellaisinaankin, mutta monesti niistä saattaa löytää myös herkullisia toukkia, kärpäsiä tai ampiaisia. Omenatarhaa ei kannata sivuuttaa liian kiireesti.



- Viidakossa me saalistamme kaikkea mikä liikkuu. Kotiloita, pikku namisammakkoisia, toukkia ja muuta. Kävelyn tämä osuus on meistä hyvin jännittävä.



- Yrttitarhassa voi koittaa napata vaikka perhosen! Tässä on Miina mäkimeiramissa.



- Frida nauttii välipalaksi viinirypäleitä.



- Hetkinen, Liinu, me olemme menossa tuohon suuntaan!


- No olkoon.


- Rouvat suunnistavat näköjään tyrnitarhaan.



- Hyväksyn tietysti heidän valintansa. Herrasmies antaa aina naisen päättää!



- Ruuansulatuksesta on myös huolehdittava. Meillä linnuillahan ei ole hampaita. Ainakaan enää. Siksi syömme soraa. Se auttaa jauhamaan ruuan hienoksi tuolla lihasmahassa. Oletteko koskaan ihmetelleet, miten me kanat tiedämme tämän kaiken? Muistuttiko äiti aina että syökää tipuset kiviä? Entäs jos äiti olikin hautomakone? Ihmetelkää ihan rauhassa vain, se on sellainen lintujen keskinäinen salaisuus.



- Viimeiseksi ennen kotiinpaluuta poikkeamme naapurin rouvan kesämökillä vieraisilla. Siitä paikasta, missä hänen mökkinsä on ollut edellisenä päivänä, saattaa löytää kauranjyviä ja joskus jotain muutakin. Naapuri kertoi aikovansa julkaista pikapuoliin itse artikkelin kesämökkeilystään, joten en nyt paljasta tässä siitä sen enempää. Tuolla taustallahan meidän oma kesähuvilamme jo niin kutsuvana siintääkin. Tähän päättyy tämänkertainen gourmet-kävely. Jälkiruoka tarjoillaan aina huvilalla. Kun havaitsemme henkilökunnan kantavan ruokakulhoja sinne päin, kiiruhdamme hetimiten perässä. Eihän pidä antaa palvelusväenkään suotta odottaa. Eikä ruuan.


------------------

Ilotulituksin toivotamme tervetulleeksi Kiian, tämän blogin sadannen jäsenen!

torstai 28. elokuuta 2014

Talitintti ja synkät pilvet

Epävakaista.

Se tarkoittaa, että sataa ja paistaa ja sataa ja paistaa.

Se tarkoittaa, että kaneille kerättävä heinä on aina märkää. Ja että kun suunnittelee lähtevänsä metsään tai pihalle puuhastelemaan niin ei sitten lähdekään, kun ei ole ymmärtänyt että tämä on varustelukysymys. Joka ei Suomessa voi lähteä ulos liian sateisella/kylmällä/kuumalla/tuulisella ilmalla, on pulassa. Ja ihan oma vika.


Niin että täällä sitä istutaan sisällä, koneella, pulassa.


Katso nyt, siellähän voi kohta harkita alkavansa sataa.


Tässä olisi nyt sellainen kaikkien rakastama piilokuva taasen. Kun eräät vierailevat tyrnissä - huomasitko muuten, että tyrnimarjat alkavat kypsyä - asettuvatko he edustavasti poseeraamaan auringonpaisteeseen, sopivassa kuvakulmassa lähimpään marjaiseen oksaan? Eikä kun puskan toiselle puolelle pitää mennä nokkimaan, oksan taa. Minä sitten paparazzina koitan vangita heidän olemustaan muistikortille. Automaattitarkennus auttaa.


Luulisi, ettei tuo mahapuolen keltainen ole kovinkaan kummoinen suojaväri, mutta on se.


Käy meillä harakoitakin. Joukoittain. Sellaisia diivoja, jotka pitävät kyllä kovaa käkätystä, mutta eivät anna valokuvata itseään. Ovat täällä ihan incognito. Isot aurinkolasit nokalla, ettei heitä tunnisteta. Yhtään kuvaa en saanut. Nauroivat mennessään.

Tästä ne menivät.



---------------

Toivottakaa päikkä ja Jenna tervetulleeksi iloiseen joukkoomme! Kohta meitä on sata!

tiistai 26. elokuuta 2014

Pehmeyshaaste

Pieni Lintu -blogissa on viikon haasteen aiheena "pehmeä". Kun muutenkin kaivelin arkistojani ja tutkin, miltä ne meidän nykyisten pupujen esiäidit näyttivätkään, joilla oli villiangoraturkki, näytänpä nyt pari kuvaa sinullekin ja osallistun samalla haasteeseen. Vaikka se onkin joku makrotex-haaste, mikä lie. Voiko sinne tulla mitään tämän pehmeämpää?




Ei kai sillä meidän pikku sintillä mikään pitkä turkki olekaan. Ei sillä ainakaan tuollaisia varvaskarvoja ole. Vai onko? Pitääpä lähteä kanilaan tutkimaan tarkemmin.


Kaikkea sitä juolahtaakin ihmisen mieleen. Että lähdenpä tutkimaan kanin varpaanvälejä.

tohvelieläin

------------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Myriah ja Kahden Naisen Loukussa!
Welcome to follow this blog, Grandma Sandy!

maanantai 25. elokuuta 2014

Ystävykset

Tulin tässä taannoin maininneeksi, että kanipoikueestamme yksi on pieni rääppänä, kooltaan vain puolet isoimmista sisaruksistaan.  Hän on silti, tai siksi, utelias ja toimelias veijari, ensimmäisenä tutkimassa uusia juttuja. Ja kun olen katsellut skviljoonia pupukuviani, minusta on alkanut tuntua, että hänellä on erityinen ystävyyssuhde. Ainakin hän varsin usein nypöttää tuollaisen luonnonkeltaisen pupun kyljessä.


Minun tulkintani ruippanan väristä on sallander viittakuvio. Jos joku tietää paremmin, valistuneita vastaväitteitä otetaan vastaan. Mutta onko hänen turkkinsa normaalia pitempi vai luulenko vain? Miltä sinusta näyttää? Esiäitien geenistössä vilahteli kyllä harmillista luonnonangoraa, mutta sitä ei ole vähään aikaan näkynyt.


9.8.

Aikaisemmin kokoero vaikutti vielä suuremmalta kuin nyt. Tuskin tuo rääpäle kuitenkaan koskaan saa toisia kiinni kasvussa. Kaninkasvattajien vanha sanonta kuuluu: "poikue tehdään pesässä". Eli joka pesäpoikasena on ruikelo, myös ruikeloksi jää.




Käppänä ei oikein pärjännyt isommilleen taistelussa maidosta ja siirtyi usein sovinnolla muuhun ruokaan. Tässä kaverukset opettelevat yhdessä herneenpalon syömistä. Kanien mielestä paras ruoka on se, joka on kaverin suussa. Kai se jotenkin tuntuu turvalliselta, kun toinen on sen jo valinnut ja kelpuuttanut. Ei luultavasti ole mitään myrkyllistä, saattaa olla jopa herkullista. Kaveri kuitenkin tietää paremmin kuin itse.



Yhdessä nukkuminen on kanien mielestä ihan parasta, myös helteellä. Jos nyt kahdestaan nukkumista edes lasketaan yhdessä nukkumiseksi. Enempi on parempi. Mitä ahtaampaa, sen ihanampaa.



Koska ruikku ei oikein mukavasti ylety syömään ruokakupista, hän yleensä hyppää sinne kokonaan. Siskoksia se ei haittaa. Pahnanpohjimmainen on niin kevyt, että hänet on helppo nostaa kuonolla sivuun siksi aikaa, että saa ruokaa suuhun. Pureskelun ajaksi pää muutenkin nostetaan kupista ylös, saaliseläimiä kun ollaan. Pitää nyt sen verran katsella ympärilleen, ei voi pelkkiin korviin luottaa. Vaikka onhan näillä melkoisesti korvia, eikös vain olekin!



Nyt sisaruksista alkaa jo pupunpyöreys hävitä ja antaa tilaa aikuisen kanin piirteille. Täyttiväthän he tänään viisi viikkoa. Ei olla enää ihan seinäänjuosseen näköisiä lättynaamoja; alkaa tulla tuota kuonoa heille. Kenenkään korvat eivät ole (vielä) laskeutuneet roikkumaan, vaikka näiden aatelispupujen kantakirjassa mainitaan, että heissä on kokonaista 5/16 ranskanluppaa, melkein kolmannes siis. Tätinsähän on aivan roikkukorva, ja äitikin puoliksi. Tuolle tirppuselle on kuitenkin tullut tavaksi pitää toista korvaa pystyssä ja toista litassa pitkin selkää, siististi kaksinkerroin viikattuna. Kyllä ne molemmat nousevat sieltä höristelemään, jos tarvis on. Ehkä tässä kuvassa alkaa jo tulla uni, ja toinen korva on nukahtanut ensin. Kanit muutenkin nukahtavat ikään kuin pala palalta. Kani nukkuu kunnolla vasta sitten, kun nenä ei enää väpätä. Silmät voivat silti olla nukkuessakin auki. Jaa, saattaa se nenä väpättää unta nähdessä. Silloin vippasevat myös korvat, viikset ja tassut. Mistähän kanit näkevät unia? Varmaan niissä on enemmän ääniä ja hajuja kuin meillä?



Ei sille mitään mahda, että pieneksi tämä elukka taitaa jäädä. Mutta haitanneeko tuo mitään.

23.8. apilavuoren valloitus


lauantai 23. elokuuta 2014

Grilliruokaa

Kesällä teemme käytännössä kaiken lämpimän ruuan ulkona grillillä. Remontti ei ole vielä edistynyt niin pitkälle, että sisällä olisi muita keittomahdollisuuksia kuin puuhella, eikä sitä viitsi kesällä lämmittää, kun muutenkin on riittävän lämmin. On minulla kyllä sellainen kaksilevyinen sähköliesitasokin. Jossain. Ei ole tullut käytettyä. On myös iankaikkinen mikroaaltouuni, joka huutaa ja valittaa ja vuotaa luultavasti vähintään Olkiluoto kolmosen verran tappavaa säteilyä, jos sen joskus käynnistää, ja ehkä muutenkin. Ei sitä tule mieleen käyttää ruuanvalmistukseen. Yhtä sähköaparaattia kyllä käytän: pöytägrilliä. Se on sitten hyvä! Ei nykyajan leivänpaahtimilla saa sellaista raaputettavaa pintaa kuin lapsuudessa. Ja pöytägrillillä voi tehdä myös lämpimiä juustoleipiä. Minähän vaikka eläisin niillä.

Pääosin siis kokkaamme ulkona. Usein tehdään ruokaa samalla kertaa molempiin kattilakuntiin, kun kerran ruvetaan tekemään. Ja syödään yhdessä. Tämä on sitä sellaista yhteisöllisyyttä nyt.

Grilliruoka on muutakin kuin makkaraa. Itse asiassa enimmäkseen muuta kuin makkaraa.


Kuka esimerkiksi kuvittelee, ettei puugrillissä voisi valmistaa vaikkapa ranskalaista sipulikeittoa?


Kyllä voi. Grillillä voi valmistaa lähes mitä vain. No paistia en ehkä ensimmäiseksi yrittäisi. Tai toisaalta, miksei... Hyvä hiillos ja märkä savipata... Voisikin kokeilla...

Grillillä voi tietysti myös keittää. Meillä on kaksi ulkokattilaa ja kaksi ulkopaistinpannua, kyllä niillä syntyy ruoka kuin ruoka. Nyt en voi olla leuhkimatta, onhan uusien perunoiden aika. Katsopas meidän Siiklejä, eikö ole nättejä! Tuossa ne odottavat kattilaan pääsyä. Grillille on vedetty jatkoroikka, ja siellä on oma vedenkeitin. Musta, ettei näy sormenjälkiä. Kiehuuhan se vesi avotulellakin, mutta joskus on olevinaan kiire tai tarvitaan tarkkaa ajoitusta, kun tulella pystyy kuitenkin tekemään kunnolla vain yhtä ruokalajia kerrallaan. Siis valmiiksi kiehuvaa vettä kattilaan ja perunat tulelle. Lisäksi luomuvoita ja suolaa, se on niin hyvää ettei muuta tarvittaisikaan.



Tämän kesän ehdottomat ykkösruuat ovat olleet jeerassa paistettu kesäkurpitsa sekä paistettu halloumi ja tsatsiki. Tsatsiki parani vielä entisestään, kun loppukesästä alettiin tehdä sitä tuoreesta valkosipulista ja vaihdettiin kurkku kesäkurpitsaan.


Tämä on sellaista pikaruokaa. Ehkei maailman terveellisintä tai ekologisintakaan (vaikka jugurtti ja halloumi ovatkin luomua), mutta kerta kaikkiaan herkullinen iltapala. Jeeraa ei vissiin voi täällä kasvattaa, mutta jos vain olisi se vuohi, niin että maitotuotteet tulisivat omasta pihasta, niin näidenkin ruokien omavaraisuusaste olisi jo melkoinen. Haloo, kuuleeko alakerta?

tiistai 19. elokuuta 2014

Kaikki on käytetty!


Tänään 19.8. olemme käyttäneet loppuun maapallon kaikki uusiutuvat luonnonvarat tältä vuodelta. Loppuvuosi eletään velaksi. Vai haetaanko joltain toiselta planeetalta? Jos lopettaisimme syömisen ja kaiken kuluttamisen tältä vuodelta tähän, maapallo pystyisi jatkossakin elättämään meidät.


Ylikulutuspäivä tulee aina vain aikaisemmin. Mutta kun minä ihan oikeasti tarvitsen uuden merkkilaukun! Uuden podin ja pädin, uudet syyssaapikkaat ja niihin mätsäävän auton ja sateenvarjon. Ja sitten vielä jotain kivaa, ettei olisi niin ankeaa.


----------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Senni!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Lihakanipoikue

Kun kaniemo on poikinut, tarkistan pesän siltä varalta, että sieltä löytyy kuolleita tai epämuodostuneita poikasia. Ei ole kiva ajatus, että loput poikaset joutuisivat viettämään seuraavat pari viikkoa samassa pesässä raadon kanssa. Yleensä kaikki on hyvin, ja niin oli tälläkin kertaa, vaikka pettymyksekseni löysin vain neljä poikasta.



Emokani saattaa kuitenkin jakaa ison poikueen kahteen osaan, jopa kahteen eri pesäänkin, ja imettää niitä vuorotellen niin että kaikki tulevat hyvin hoidetuiksi. Tämä sakki oli helteestä huolimatta erittäin paksusti peitelty, mutta aikani olkia kaiveltuani löysin nurkasta toisen poikasläjän. Kaikki läjän osat näkyivät taskulampun valossa liikkuvan, kun kosketin niitä. Sitten äkkiä peitteet takaisin päälle ja pois pesältä, ettei emo hermostu. Karvattomista, mönkivistä pikku nakeista on vaikea sanoa, montako niitä on, mutta arvelin lukumääräksi noin kahdeksan.

Vasta seuraavana päivänä tajusin, että pupukasoja oli kolmaskin. Vielä kolme poikasta löytyi toisesta nurkasta syvältä olki- ja karvapeitteen alta. En puuttunut asiaan; yleensä kaniemo tietää, mitä tekee, ja hoitaa hommansa ilman ihmisten väliintuloa.

Ilmeisesti mammakaan ei kuitenkaan ollut huomannut nurkimmaisia lapsia kaikilla ensimmäisistä imetyskerroista. Nuo kolme löysivät itse tiensä pesän nurkasta sen keskelle, mutta yksi niistä kuoli päivän ikäisenä ja toiset kaksi jäivät muita poikasia pienemmiksi. Kuvista erotat selvästi, kuka on kaikkein pienin.





Punnitsen aina koko poikueen, kun se on 21 päivän ikäinen. Siihen asti poikaset elävät enimmäkseen emon maidolla. Poikueen paino antaa siten hyvän vertailuluvun, kun arvioidaan emokaneja. Se kertoo niiden maidontuotannosta ja kyvystä hoitaa poikasia. Minulla olleista emoista paras on tuottanut 2,7-kiloisen poikueen, kun huonoin tulos on jäänyt alle kahden kilon. Tämä sakki oli vain kaksikiloinen, mihin kolmen poikasen huono alku on varmasti vaikuttanut. Tietysti emojen arvioinnissa käytetään muitakin kriteereitä. Kun mietin, teetänkö jollain emolla lisää poikueita, otan huomioon monia sekalaisia asioita kuten onko se ystävällinen vai vihainen, antaako auliisti käsitellä itseään, käyttääkö vessalaatikkoa, syökö seiniä, repiikö heinät alas häkistä, tiinehtyykö helposti, tykkääkö paijaamisesta, onko söpö, millaisia värejä periyttäisi poikasille, ynnä muita tuotannon kannalta keskeisiä seikkoja.

Emot myös oppivat kokemuksesta esimerkiksi pesänrakennustaitoja ja poikasista huolehtimista, ja toinen kerta onnistuu usein paremmin kuin ensimmäinen.


Tämä poikue on väriltään monenkirjava. Joukossa on kolme madagaskaria (punaruskea jolla tumma huntukuvio, takana oikealla), kaksi luonnonkeltaista (takana vasemmalla), kolme luonnonkeltaista viittakuviota (tarkoittaa osittain valkoista, varsinkin alapuolelta; edessä oikealla), yksi sallander (vaalea jolla tuhkanvärinen huntukuvio, keskellä) ja olisikohan tuo yksi sallander viittakuvio (vasemmalla). Sallanderit jäivät pienimmiksi, varsinkin tuo viittakuvioinen, joka on minusta kaikkein jännittävimmän värinen koko sakista.

Koska poikaset olivat keskenään niin erikokoisia, punnitsin ne tällä kerralla myös yksitellen. Kaikki kolme madagaskaria menivät kärkeen. Suurin painoi 250g, mikä ei ole kovin kummoinen paino lihakanille, mutta kelvollinen kumminkin näin isossa poikueessa. Pienin painoi 130g. Ruikku. Hän vaikuttaa kuitenkin hyvin neuvokkaalta ja valppaalta, eikä minulla ole enää pitkään aikaan ollut epäilystä etteikö hän selviäisi.

Jos innostun liiaksi löpertelemään, alakerran isäntä muistuttaa, että ruualla ei saa leikkiä. Itse hän kuitenkin paijailee pupuja aina kanilassa käydessään. Hänellä on sellainen ote, että villeinkin pupu asettuu silmät kiinni lättänäksi paijattavaksi, vaikka minun kättäni juoksisi karkuun.

Paistikkaille ei anneta nimiä, emokaneille vain. Näiden nimet ovat Söpö, Höpö, Nöpö, Söpö, Pöpö, Löpö, Töpö, Söpö, Söpö ja Söpö.

- Voi ei, se paljasti meidän lempinimet!
Feispalm. Hävettää!

perjantai 15. elokuuta 2014

Pupu kupilla

Pikkupuput ovat jo 25 päivän ikäisiä. He osaavat vaikka mitä, ja ennen kaikkea he osaavat jo syödä kiinteää ruokaa.


Ruuan muuttaminen maidoksi ennen pupujen ruokkimista ei ole taloudellista. Sitä paitsi mammalta menee hermo. Nuo potkivat ja reuhtovat koko ajan, kun niitä on kymmenen ja nisiä vain kahdeksan.



On paljon kätevämpää, kun pikkupuputkin syövät itse kupista. Kupissa. No kuitenkin.



Tätikin ilahtuu, kun pienet pitävät hänelle seuraa. Ettei tarvitse yksin syödä. Täti on kyllä kova syömään, yksin tai seurassa, kaikki käy. Hän on ainoa tukeva koko sakista. Mamman ja pentujen lisäravintokulho kiinnostaa kaikkein eniten Tätiä, jolla ei periaatteessa olisi mitään tarvetta sellaiseen. Tädillä on tätä nykyä pyöreät muodot ja kiiltävä turkki.



- Ei meille tartte näyttää mallia, me osataan itse syödä kupista ja juoda siitä pullojutskasta. Vaikka se on niin korkeella että pitää nousta kahdelle jalalle. Siitä vois sanoa huollolle. Tässä kupissa on sinimailasta, sitä hyvänhajuista. Tädiltä oli jäänyt vähän, kun sen piti mennä ruokalevolle, ja me autetaan sitä sillaikaa. Me ollaan niin ihania.


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Vierasmaja

Kävi pitkämatkalaisia vieraita. Yöpyivät.



Pihan perukoilla on vierasmaja. Sijoitimme heidät sinne.



Ikkunan takana näkyy kotimme vanhin asukas, saarni.



Itsekin vietän tuolla joskus aikaa, kun haluan mökille rauhaan kaikesta. Nakerran näkkileipää ja luen vanhoja Aku Ankkoja tai valikoitua mökkikirjallisuutta ovenpäällishyllystä. Kiplingiä ja Londonia. Olen erämaassa.


Vierasmajalle ei kuulu eikä näy talolta mitään. Pitäisikin yöpyä siellä joskus tässä. Jos viikonloppuna vaikka. Pyydän alakerran isäntää hoitamaan kanojen ja kanien aamuruokinnan ja nukun oikein pitkään! Olenkin selvästi loman tarpeessa. Tällä se hoituu.

--------------------

Tervetuloa ihan virallisesti tämän blogin jäseneksi, Tuula Laakso!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...